Liisa Keltikangas-Järvinen:
KESKUSTELUA HERÄTTÄNYT RUOTSALAISTUTKIMUS

1. KESKUSTELUA HERÄTTÄNYT RUOTSALAISTUTKIMUS

Suomalainen media kohdisti joitakin vuosia sitten niin paljon kiin­nostusta erääseen ruotsalaiseen tutkimukseen (Anderson, 1989), että on aihetta ottaa tämä tutkimus tarkastelun kohteeksi. Tutki­mus ei ole uusi, vaan tulokset on julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten, mutta ilmeisesti sen sanomalle on nykyään aiempaa parempi tilaus, mikä selittäisi myöhäsyntyisen kiinnostuksen.
Tutkimuksen takana ei ole tutkimusryhmä, vaan yksittäinen tutkija.

Media kertoi kyseisen tutkimuksen osoittavan, että mitä ai­kaisemmin lapsi menee päivähoitoon, sitä paremmin hän menes­tyy myöhemmin elämässään. Määritelmälle "mitä aikaisemmin" ei asetettu takarajaa, vaan jäi vaikutelma, että mieluiten jo varhai­sessa vauvaiässä. Tutkimusta käsiteltiin viikkokausia eri medioissa, ja useita tv-ohjelmia oli rakennettu tämän tutkimuksen ympärille. Monet äidit, joiden alle kolmevuotiaat lapset olivat olleet kotihoidossa, kyselivät huolestuneina, onko lasten tulevaisuus ja myö­hempi menestys nyt lopullisesti vaarantunut.

Tämän kirjan kirjoittajalla ei noihin aikoihin ollut yhtään pie­nen lapsen kehitystä koskevaa luentotilaisuutta, jossa vanhemmat tai päiväkotihenkilökunta eivät olisi maininneet tätä tutkimusta. Eräässä tv-keskustelussa ehdotettiin kyseiseen tutkimukseen vedo­ten, että Suomessa säädettäisiin varhaiskasvatusvelvollisuus oppi­velvollisuuden tapaan ja kaikkien lasten edellytettäisiin siirtyvän päiväkotiin heti vanhempainvapaan päätyttyä. Kannettiin suurta huolta siitä, että kolmannes alle kolmevuotiaista on Suomessa ko­tihoidossa ja siten varhaiskasvatuksen ulottumattomissa. Se nähtiin uhkana jopa kansantalouden kehitykselle.

Kohtuuttomat mittasuhteet saaneen kohinan vuoksi on aihetta käydä tämä tutkimus läpi sillä tavalla ja niiden periaatteiden mukai­sesti kuin jokainen tieteellinen julkaisu arvioidaan. On tärkeää, että tutkimustuloksia osataan lukea oikein. "Lukea oikein" tarkoittaa sitä prosessia, jolla tutkimusta tieteessä arvioidaan ja tuloksia tul­kitaan. Puheena olevan artikkelin purkaminen voi nyt toimia "oppi­tuntina" tieteellisen julkaisun lukemiselle. Lukija, joka ei tunne ole­vansa tästä kiinnostunut, voi rauhassa harpata seuraavaan lukuun.

2. TULOSTEN YHTEYS AIEMPIIN TUTKIMUKSIIN

Tutkimustulosten merkityksen ymmärtäminen vaatii kyseisen tie­teenalan vahvan tuntemuksen. Ei riitä, että lukija ymmärtää yhden artikkelin sisällön, vaan hänen tulee tuntea tausta, niin että hän osaa asettaa kyseisen tuloksen oikeaan yhteyteen. Hänen tulee tie­tää, mitä asiasta aiemmin tiedetään, tukeeko tulos aiempia saman alan tutkimuslöytöjä vai onko se ristiriidassa niiden kanssa vai onko kyseessä kokonaan ennen tutkimaton alue.

Tutkijakaan, joka lukee tutkimustuloksia työkseen, eiymmärrä toisen tieteenalueen tutkimustulosten merkitystä eikä osaa välttä­mättä edes lukea tutkimustulosta oikein, vaan hän tarvitsee tulkin, joka selittää sen hänelle. Kyse ei ole ymmärryksen vaan taustatiedon puutteesta. Tutkimustuloksia ei voi ymmärtää irrallaan siitä, mitä kyseisestä asiasta aikaisemmin ja muualta jo tiedetään.

Psykologiassa tuskin minkään asian osoitukseksi riittää yksi ainoa tutkimustulos, vaikka tutkija itse olisikin vakuuttunut asiasta. Todistusaineisto on vakuuttava vasta silloin, kun sama tulos tois­tuu uudelleen ja uudelleen eri tutkijoiden tuloksissa ja kun pitkissä tutkimussarjoissa on päästy tarkistamaan erilaisten väliin tulevien tekijöiden vaikutus ja todettu päätuloksen pysyvän edelleen muut­tumattomana. Pätevien tutkimustulosten seulominen epäpätevien joukosta on tärkeä osa tutkijan koulutusta.

Yksi tutkimustulos riittää tutkimusnäytöksi siinä tapauksessa että ilmiö on yksiselitteinen ja kiistaton. Tällaisia vain yhden näy­tön vaativia ilmiötä voisivat olla sellaiset, että ihminen kuolee, jos hänet upotetaan veteen tai jos hänelle ei anneta mitään ravintoa moneen kuukauteen. Ensimmäisen väitteen paikkansapitävyyden toteamiseksi ei tarvitse upottaa veteen eri-ikäisiä, miehiä ja naisia, kaupunkilaisia ja maalaisia, koulutettuja ja kouluttamattomia, vaan väite voidaan yleistää yhden tapauksen perusteella
koskemaan kaik­kia ihmisiä. Yksi ihminen toimii tässä lajinsa edustajana, ja voidaan olla varmoja, että kaikki muutkin ihmiset tulisivat veteen upotet­tuina kuolemaan.

Psykologiassa ja kasvatustieteissä löytyy näin selviäsyy-seu­raus-suhteita hyvin vähän jos ollenkaan, koska jokaisessa ilmi­össä on paljon väliin tulevia muuttujia, jotka vaikuttavat lopputu­lokseen. Siksi jokaisen väitteen tueksi tarvitaan paljon tutkimusta, jossa sama tulos toistuu eri yhteyksissä, erilaisilla koehenkilöillä ja erilaisissa tutkimusasetelmissa, ennen kuin voidaan sanoa, että jo­kin asia perustuu tutkimusnäyttöön.

Sellaiseen tutkimustulokseen, joka ainoana tutkimuksen ken­tässä väittää jotain, joka on ristiriidassa kymmenien muiden saman alueen tutkimustulosten kanssa, tulee suhtautua varoen. Tällöin ky­seisessä
tutkimuksessa on voitava osoittaa jokin uusi käänteente­kevä metodi tai sen tulee osoittaa kohtalokkaita virheitä kaikissa aiemmissa tutkimuksissa. Jos tutkimus ei menetelmiltään tai ase­telmaltaan mitenkään poikkea muista tutkimuksista, mutta päätyy niiden kanssa vastakkaiseen tulokseen, on todennäköistä, että tulos selittyy kyseisen tutkimuksen metodisilla heikkouksilla.

Kyseinen ruotsalainen tutkimus on ainoa kehityspsykologian tuntema tutkimus, joka esittää, että mahdollisimman varhainen ero äidistä myös normaaleissa, kasvatusvastuun tuntevissa perheissä ja päiväkotiin siirtyminen sinänsä, ilman että päiväkodille edes ase­tetaan erityisiä laatuvaatimuksia, on
lapselle hyödyllistä ja johtaa positiiviseen kehitykseen.

Tähän tutkimukseen on viitattu myös tiedemaailmassa usein juuri siksi, että sen tulokset ovat ristiriidassa kymmenien muiden tutkimusten kanssa; tutkimus nostetaan esiin sen tulosten kuriosi­teetin vuoksi. Kun
amerikkalaisessa tieteellisessä kirjallisuudessa viitataan tähän ruotsalaiseen tutkimukseen, muistetaan mainita, että kyse on Skandinaviasta, aivan kuin Skandinavia olisi jotenkin muusta maailmasta poikkeava lasten kasvuympäristö ja sieltä voisi siksi tulla myös hämmästyttäviä ja poikkeavia tutkimustuloksia.

3. JOHDATUS ARTIKKELIN SISÄLTÖÖN

Artikkelinsa johdannossa tutkija johdattelee lukijan aiheeseen, ker­too, mihin tutkimuksella tähdätään ja mitä asiasta tähän mennessä tiedetään. Johdannon tulee esitellä tasapuolisesti aiempi tutkimus­tieto, myös sellainen, joka puhuu tutkijan omia tuloksia vastaan. Tutkija luo katsauksen olemassa olevaan tietoon riippumatta siitä, onko aikaisempi tieto tutkijalle mieluista vai ei.

Nyt puheena olevan artikkelin johdanto on ylimalkainen ja valikoiva aiemman tutkimuksen osalta. Se tyytyy pääasiassa esitte­lemään ruotsalaista päivähoitosysteemiä. Aiemmista tutkimuksista todetaan, että on löytynyt vain vähäisiä eroja kotona kasvaneiden lasten ja hoidossa kasvaneiden lasten välillä.

Edelleen artikkelin johdannossa sanotaan aiempien tutkimus­ten osoittavan, että päivähoidon alkuvaiheessa muutamat alle puo­len vuoden ikäisinä hoitoon viedyt vauvat oireilivat, mutta oireilu meni viidessä kuukaudessa ohi. Muut tutkimukset kuitenkin osoit­tavat, että oireilu ei mennyt ohi, vaan siirtyi eteenpäin, joskus jopa aikuisuuteen.

Kyseisen artikkelin johdannossa sivuutetaan systemaattisesti kaikki sellaiset tutkimustulokset, jotka osoittavat liian aikaiseen päi­vähoitoon viemisen haittoja, tai todetaan, että aiemmin ne ja ne tutkijat osoittivat haittoja, mutta ovat nyt muuttaneet mieltään. Al­kuperäisiin artikkeleihin tutustuminen ei kuitenkaan osoita, että esimerkiksi esiin nostettu Belsky olisi mitenkään "muuttanut miel­tään". Pääasiassa esitellään vain ruotsalaisia tutkimustuloksia ja ko­rostetaan, että Ruotsin päivähoidon hyvä laatu selittää tulokset. Ei dokumentoida, miksi päivähoito Ruotsissa on niin paljon parem­paa kuin päivähoito USA:ssa tai muualla Euroopassa, joista on saatu toisenlaisia tuloksia.

Ruotsalaisen päivähoidon ylivertaisuutta perustellaan sillä, että se on organisatorisesti ja hallinnollisesti niin selkeä. Ei ole se­litetty, missä suhteessa päivähoito on hallinnollisesti muualla epä­selvä ja miten
selkeä hallinto takaa laadun. Erityisen hyvänä laadun takeena pidetään artikkelissa sitä, että valtio tai yhteiskunta huoleh­tii lapsista ensimmäisestä ikävuodesta koulun alkuun. Ei analysoida sitä, millä tavoin
valtion huolenpito takaa lapsen hyvän kehityksen. Tutkimuksen taustaideologia puskee voimakkaasti esiin.

4. KOEHENKILÖT, MITTARIT JA TULOKSET

Koehenkilöiden valinta on tutkimuksen ratkaiseva vaihe. Ensinnä­kin koehenkilöitä täytyy olla tutkittavan asian monimutkaisuuteen nähden riittävästi, niin että ongelman vaatimia tilastollisia malleja voidaan
käyttää. Vaikka jokin tutkimus olisi sinänsä suoritettu vir­heettömästi, eivät tulokset oikeuta vielä yleistäviin johtopäätöksiin, jos tutkittavia on ollut vain joitakin kymmeniä.

Toiseksi koehenkilöiden täytyy pätevästi edustaa sitä joukkoa, johon johtopäätökset yleistetään. Tarkoitushakuisella tai vinoutu­neella koehenkilöiden valinnalla on mahdollista säädellä tuloksia haluttuun suuntaan. Tutkija voi hakea tutkittavansa Hämeenlinnan torilta keskustapuolueen tilaisuuden jälkeen ja todeta, että 98,7 pro­senttia hämeenlinnalaisista kuuluu keskustapuolueeseen.

Siksi tutkijan tulee tarkkaan kertoa, keitä tutkittiin, miten tut­kittavat valittiin, olivatko he vapaaehtoisia, ketkä lopulta jäivät mu­kaan tutkimuksessa, ketkä jäivät pois ja miten se vääristi tuloksia.

Psykologisissa tutkimuksissa tarvitaan yleisten lainalaisuuk­sien löytämiseksi useita satoja, mielellään tuhansia koehenkilöitä. Jos tutkittavia on vain joitakin kymmeniä, erilaisten väliin tulevien muuttujien lukumäärä on niin suuri, että varsinainen tulos hämär­tyy: kaikille yhteiset linjat eivä tule esiin, vaan ilmi tulee vain yksi­löiden välisiä suuria eroja.

Kuvitellaan tilannetta, jossa tarkastellaan päivähoidon mer­kitystä lapsen kehitykselle. Toinen 30 koehenkilön ryhmä on ollut kotihoidossa ja toinen samankokoinen ryhmä päiväkodissa. Ryh­miä ei voi verrata toisiinsa, elleivät ne ole kaikkien muiden asiaan vaikuttavien muuttujien suhteen aivan samanlaisia. Molempien ryhmien tulee esimerkiksi muodostua ydinperheistä, tutkittavilla lapsilla tulee olla molemmissa ryhmissä yhtä monta sisarusta, ja heillä täytyy olla sisarussarjassa sama järjestysnumero. Vanhempien tulee olla samanikäisiä ja heillä tulee olla sama koulutus jne. Koska tällaisen asetelman
rakentaminen on oikeassa elämässä tavattoman työlästä ellei mahdotonta, täytyy tutkittavien ryhmien olla riittä­vän suuria, niin että edellä mainittujen ja päätulosta "häiritsevien" muuttujien vaikutusta lopputulokseen voidaan tilastollisin keinoin kontrolloida. Riittävän suuri tarkoittaa useita satoja koehenkilöitä.

Puheena olevan ruotsalaisen tutkimuksen koehenkilöihin liit­tyy monia ongelmia. Tutkittavia lapsia oli alun perin 119, joista 98 oli lopullisessa tutkimuksessa mukana. Joukko ei ole suuri, koska se jakaantui vielä alaryhmiin vanhempien valitseman päivähoito­muodon mukaan. Tarkoitus oli verrata myös erilaisten päivähoito­muotojen vaikutusta. Esimerkiksi yksityisessä perhepäivähoidossa oli joissakin ikäluokissa vain yksi lapsi, ja enimmilläänkin vain seit­semän lasta. Seitsemänkään lapsen perusteella ei voi tehdä minkäänlaista johtopäätöstä, puhumattakaan yhden lapsen perusteella.

Lukumäärää suurempi ongelma oli koehenkilöiden valinta. Tutkittava joukko oli vinoutunut. Perheet oli valittu matalan so­siaaliluokan asuinalueilta, perheet asuivat lähiöissä vuokrataloissa, ja tutkimukseen
valittiin tarkoituksella enemmän (kolmannes tut­kittavista) yksinhuoltajaperheitä kuin on näiden osuus väestössä. Haluttiin verrata kahden ja yhden huoltajan perheitä toisiinsa, mutta samalla saatiin aikaan se, että tutkittava joukko en enää edus­tanut koko väestöä. Näin voi toimia, mutta silloin tulee johtopäätök­sissä kertoa, että päivähoito edisti matalan sosiaaliluokan ja yksinhuoltajaperheiden lasten tulevaa menestystä, mutta johtopäätöstä ei voi ulottaa koskemaan kaikkia perheitä. Tutkimuksessa ei myös­kään
kerrottu, miten hyvin tutkimuksen päiväkodit edustivat ruot­salaisia päiväkoteja ylipäätään.

Tutkimuksen suuri heikkous on siinä, että lasten tarkkaa ikää päivähoidon alkaessa ei tiedetty. Lapset olivat 3-4-vuotiaita tutki­muksen alkaessa, ja lasten arvioitiin aloittaneen päiväkodissa sil­loin, kun äitien
virallinen äitiysloma oli loppunut eli 6-7 kuukau­den iässä. Se oli kuitenkin vain arvaus. Tutkimuksen päätuloksena esitetään, että lapsi menestyi sitä paremmin, mitä aikaisemmin hän oli siirtynyt päiväkotiin, mutta lapsen tarkkaa ikää hänen siirtyes­sään päivähoitoon ei kuitenkaan tiedetty.

Tiedettiin kuitenkin, että tutkituista lapsista lähes 70 prosent­tia oli hoidettu ensimmäisen ikävuoden ajan kotona. Lisäksi van­hemmat olivat turvautuneet lasten ensimmäisten elinvuosien ai­kana moniin muihinkin
hoitomuotoihin kuin päiväkotiin, niin ettei tutkimusasetelma anna mahdollisuutta päätellä nimenomaan päi­väkodin paremmuudesta mitään.

Päivähoitoon oli siis ensimmäisen ikävuoden aikana siirtynyt runsas 30 prosenttia 98:sta lapsesta. Kaikki heistä eivät siirtyneet päiväkotiin, vaan osa lapsista siirtyi perhepäivähoitoon ja muuta­maa lasta hoiti hoitaja kotona. Lisäksi ei tiedetty, minkä ikäisenä siirtyminen päivähoitoon tapahtui, vaan se arvioitiin. Tuloksena kerrottiin, että nimenomaan päiväkotiin siirtyminen, ei mikä ta­hansa päivähoito, lapsen
ensimmäisen ikävuoden aikana ennus­tin hyvää myöhempää kehitystä. Tähän ei kriittinen lukija voi yh­tyä. Päiväkotiin ensimmäisen ikävuoden aikana siirtyneiden lasten määrä oli tutkimuksessa lopultakin niin pieni, ettei siitä voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä päiväkodin varhaisesta vaikutuk­sesta.

Lasten hoitopäivän pituutta ei myöskään tiedetty, vaan se ar­vioitiin. Päivän pituus on kaikissa muissa tutkimuksissa osoittau­tunut keskeiseksi vaikuttajaksi. Kun sanotaan tutkimuksen osoittavan jotain, tulee lukijan aina purkaa tutkimuksesta kohta "muuttujat" eli se, miten kyseistä asiaa on mitattu. Jos vinoutuneella koehenkilöjoukolla saa vääristyneitä tuloksia, niin asiaa huonosti mittaavilla muuttujilla voi saada aikaan mitä tahansa tuloksia. Muuttuja on käyttäytymistieteen tutkimuk­sessa avainasemassa, koska siinä ei voida koskaan mitata suoraan jotain asiaa, vaan tulee yrittää löytää mittari, joka mahdollisimman hyvin tavoittaa tämän asian. Voidaan todeta, että ihminen on 172 senttimetriä pitkä tai lapsella on 39 astetta kuumetta. Siitä ei synny ongelmaa, koska nämä käsitteet tarkoittavat kaikille samaa asiaa.Toisin on käyttäytymistieteissä. Tutkija voi kysyä tutkittavalta, onko tämän luona käynyt vieraita viime viikolla tai onko tämä itse ollut viime päivinä kylässä, ja kertoa mitanneensa tutkittavan so­siaalista verkostoa. Toinen tutkija voisi kiistää tämän mittarin käyt­tökelpoisuuden kokonaan ja todeta, etteivät vierailut mittaa ollen­kaan verkostoa, vaan tulee kysyä, keitä kävi, miten vierailu sujui, jatkuiko ystävyys vai katkesiko se riitaan. Siksi mittarin validiteetti eli sen kyky mitata juuri sitä asiaa, mitä väitetään mitattavan, on ydinkysymys. Korkealaatuiselta tutkimukselta vaaditaan, että käyte­tään ns. standardimittareita eli mittareita, jotka on kehitetty tiettyä tarkoitusta varten tieteen vaatimusten mukaan ja joiden sisältö ja ominaisuudet tunnetaan yleisesti. Itse kehitettyjä mittareita ei enää hyväksytä, tai ne joutuvat tutkimuksen kansainvälisessä arviointi­vaiheessa aivan erityisen tarkastuksen kohteeksi.

Tässä nyt puheena olevassa tutkimuksessa kognitiivista kehi­tystä tutkittiin kahdella älykkyystestin osatekijällä ja opettajan ar­violla lapsen osaamisesta. Lapsen myöhempää sosiaalista kehitystä puolestaan tutkittiin tätä tutkimusta varten kehitetyllä mittarilla, jossa opettaja arvioi lapsen käytöstä ja käyttäytymispiirteitä. Tutkimuksessa ei siis käy­tetty vakiintuneita mittareita, joihin lukija voisi ottaa kantaa. Käsit­teitä myös käytettiin omaleimaisella ja niiden perinteisestä sisällöstä poikkeavalla tavalla. Lukija jäi miettimään, miten tutkimuksessa väitettyä oppilaan "itsenäisyyttä" mittaa se, että hän osaa noudattaa kirjallisia ohjeita, ja miten hänen "sosiaalista luottamustaan" se, että hän ei pelkää vastata oppitunnilla opettajan kysymyksiin. Ei siis ole mitattu itsenäisyyttä sen enempää kuin sosiaalista luottamustakaan olemassa olevilla mittareilla, vaan tehty pitkälle meneviä oppilaan persoonallisuutta koskevia johtopäätöksiä opettajan arvioimasta op­pilaan käytöksestä oppituntien aikana.

Lukija ei voi yhtyä tutkijan esittämään väitteeseen, että tulok­set osoittaisivat päivähoitoon vauvaiässä siirtymisen olevan yhtey­dessä myöhempään koulumenestykseen ja sosiaaliseen kompetens­siin senkään takia, että tulosten tilastollinen käsittely sisältää niin paljon ongelmia. Näihin ongelmiin ei tässä ole mahdollista mennä, koska yksityiskohtien seuraaminen vaatisi lukijalta jo tilastotieteen koulutuksen. Lyhyesti voidaan vain sanoa, että edellä esitettyä joh­topäätöstä ei artikkelin tuloksista voi tehdä. Muuttujien keskinäiset korrelaatiot eivät aina oikeuta nyt tehtyjä analyysejä, ja monien ana­lyysien tuoma sattumanvaraisuus ja matalat merkitsevyydet eivät oi­keuta nyt tehtyjä tulkintoja.

Käytetyt mittarit ja saadut tulokset eivät oikeuta väitteeseen vau­vana alkaneen päivähoidon myöhempää menestystä lisäävästä vaiku­tuksesta, mutta osoittavat kyllä, että opettajien arvioima koulumenes­tys oli yhteydessä lapsen kotitaustaan ja vanhempien koulutukseen. Tutkimusraportti on pikemminkin
palopuhe ylivertaisen ruotsalai­sen päivähoidon puolesta kuin puolueeton tieteellinen tutkimus.

5. TULKINTA

Tulosten tulkinta on eri asia kuin varsinainen tulos. Tutkija esittää ensin tuloksen sellaisenaan ja kertoo yksityiskohtaisesti, mikä se oli ja millaisin tilastollisin metodein siihen päädyttiin. Sitten hän an­taa tulokselle merkityksen eli tulkinnan. Hän kertoo, mitä se hä­nen mielestään tarkoittaa ja mihin se johtaa, painottaa tärkeimpiä asioita ja jättää toisarvoiset sivuun. Tulos on objektiivinen, seurausta mittareista ja
menetelmistä, mutta tulkinta tutkijan itsensä tekemä. Tulkinta kertoo, miten tutkija tuloksensa näkee ja mitä hän pitää tärkeänä. Joku toinen tutkija voisi painottaa eri asioita tuloksissa ja tehdä hieman toisenlaisia johtopäätöksiä. Siksi tuloksen yksityis­kohtainen esittäminen jokaista tilastoanalyysiä myöten
on välttä­mätöntä, niin että lukija voi tarkistaa, vastaako tulkinta hänen mie­lestään tuloksia.

Tulosten ja niille annetun tulkinnan erottaminen toisistaan on joskus vaikeaa. Tulkinta on valmiiksi annettu, ikään kuin valmiiksi pureskeltu tieto, kun taas tulosten lukeminen ja ymmärtäminen vaa­tii alan koulutusta ja on usein vaivan takana. On ymmärrettävää, että media poimii valmiin tulkinnan ja saattaa hämmentää sekä lukijoi­den että tutkijoiden mieltä esittämällä, että nyt on osoitettu sitä ja tätä. Kyse saattaa kuitenkin olla tutkimustuloksesta, jolle yksittäinen tutkija on antanut oman tulkintansa, johon muut saman alan tutki­jat eivät samoilla tuloksilla päätyisi. Ei siis ole välttämättä osoitettu mitään, mutta jotain on tulkittu tietyllä tavalla.

Eräässä tutkimuksessa selvitettiin erään lapsuuden temperamenttipiirteen yhteyttä aikuisuuden sairastumiseen. Todettiin, että jos kyseinen piirre oli voimakas ja säilyi eri kehitysvaiheiden yli, se ennusti
aikuisuudessa tiettyä sairastumisriskiä. Tämä yhteys oli eri­tyisen voimakas tytöillä. Tämä oli siis tutkimustulos. Tietty lapsuuden temperamenttipiirre oli tytöillä yhteydessä sairastumiseen aikuisena.

Tutkijat tulkitsivat tuloksen niin, että koska kyseinen tempe­ramenttipiirre ei ole meidän kulttuurissamme tytöillä hyväksytty ja koska kyseisen sairauden tiedetään olevan seurausta pitkäaikaisesta stressistä,
kyseinen piirre johtaa konflikteihin ympäristön kanssa erityisesti tytöillä, siitä seuraa stressiä, ja sitä kautta nousee sairas­tumisriski. Tämä olisi siis tutkijan antama selitys hänen saamalleen tulokselle. Lapsuuden temperamentin ja aikuisuuden sairastumisen välinen yhteys oli tutkijasta riippumaton fakta,
jokainen tutkija olisi saanut kyseisestä aineistosta saman tuloksen. Tulkinta taas oli tutki­jan subjektiivinen näkemys; joku toinen tutkija olisi saattanut esittää erilaisen näkemyksen.

Tuloksen saaneet tutkijat saivat monia haastattelupyyntöjä ym­päristön tytöille aiheuttamasta stressistä ja erityisesti tyttöjen ja poi­kien eroista stressiherkkyydessä, koska sitä tutkimuksen tulkittiin koskeneen.
Selitys, että tutkijat eivät ole tutkineet stressiä eivätkä osoittaneet stressin, vaan temperamenttipiirteen vaikutusta ja ar­velleet stressin liittyvän asiaan, herätti ihmetystä ja jopa närkästystä. Miksi tutkijat sitten
kertoivat tutkineensa tyttöjen stressiä?

Puheena olevan ruotsalaistutkimuksen tulkinnassa todetaan, että vanhemmat tulevat paremmiksi vanhemmiksi, jos he ovat työ­elämässä. Vanhemmuutta ei kuitenkaan ollut edes tarkasteltu tutkimuksessa, vaan oli sanottu, että nimenomaan päivähoito teki lap­sista kompetentteja. Yhtään
johtopäätöstä ei voi tehdä niistä asioista, jotka eivät ole olleet tutkimuksen kohteita.

Kyseinen tutkimus sisältää arvovarauksia sen suhteen, millai­sia lasten tulisi olla. Hyvä sosiaalinen kompetenssi tarkoittaa tutki­muksessa itsensä ja mielipiteittensä esille tuomista ja puolensa pitä­mistä. Joku toinen tutkija voisi tulkita samojen piirteiden osoittavan vähäistä toisen lapsen huomioimista, itsekkyyttä ja empatian puu­tetta. Tutkimuksessa todetaan, että kotona kasvaneet pojat olivat vähemmän hyökkääviä ja vähemmän valmiita esittämään mielipi­teitään ja pitämään puoliaan kuin päiväkodissa kasvaneet pojat, ja tätä pidettiin heikon sosiaalisen kompetenssin osoituksena.

Muissa tutkimuksissa on todettu, että varhainen päiväkotiin siirtyminen lisää lasten aggressiivista puolensa pitämistä ja vähen­tää empatiaa ja kykyä ottaa toinen huomioon. Oikeastaan ruotsa­laisessa tutkimuksessa saadaan lopultakin sama tulos. Erona on se, että muissa tutkimuksissa se on nähty negatiivisena, nyt puheena olevassa ruotsalaistutkimuksessa positiivisena asiana.

Ei jäädä pohtimaan, miksi tämän tutkimuksen tulokset ovat jyrkässä ristiriidassa kaikkien muiden tutkimustulosten kanssa, vaan päädytään toteamaan, että Ruotsissa on niin hyvä päivähoitolaitos. Ei kuitenkaan analysoida, missä suhteessa kaikkialla muualla päivähoito on niin paljon huonompaa tai lastentarhan­opettajien koulutus niin paljon heikompaa, että puolivuotiaat lap­set muualla voivat paremmin kotona. - Jotkut tätä tutkimusta sitee­ranneet amerikkalaiset tutkijat ovat varovasti kysyneet, onko kyse
Ruotsin ylivertaisesta päivähoitolaitoksesta vai ovatko kodit Ruot­sissa huonompia kuin muualla, niin että on lapsen etu päästä mah­dollisimman varhain pois kotoa.

Tutkimuksen lopputuloksena esitetään, että seuraavaksi pitäisi tutkia, onko päivähoidon vaikutus vielä parempi, jos lapsi viedään hoitoon vielä aikaisemmin, siis vielä nuorempana kuin kuuden kuu­kauden
ikäisenä.

6. JATKOTUTKIMUS

Tutkimuksen ensimmäisessä osassa oli siis mukana 98 lasta. Lapsia lähdettiin seuraamaan heidän ollessaan 3-4-vuotiaita ja heitä seu­rattiin 8-vuotiaiksi saakka. Tutkimustuloksen tulkittiin osoittavan, että varhainen päivähoitoon meno ennustaa hyvää kognitiivista ja sosiaalista kehitystä ala-asteella ja että päiväkoti on vauvasta lähtien lapsen paras hoitomuoto, parempi kuin koti ja parempi kuin perhepäivähoito tai hoitaja lapsen kotona. Kyseinen tutkimusraportti sai jatkoa kolme vuotta myöhemmin (Anderson, 1992). Nyt lasten seuranta ulotettiin viisi vuotta pidemmälle, 13 ikävuoteen saakka.

Tämänkään artikkelin johdannon ei voi katsoa täyttävän tasa­puolisuuden vaatimuksia: aiempiin tutkimuksiin on viitattu hyvin valikoivasti. Kun viitataan puheena olevan tutkimuksen ensimmäi­seen osaan, todetaan, että lapsille ei ilmaantunut minkäänlaisia ne­gatiivisia seurauksia siitä, että he menivät
kuuden kuukauden iässä tai vielä aikaisemmin päiväkotiin. Ei kuitenkaan kerrota, että tut­kimukseen ei sisältynyt minkäänlaista negatiivisten vaikutusten ar­viota, vaan tutkittiin ainoastaan opettajan antamia
kouluarvioita ja opettajan arvioimaa selviytymistä toveriryhmässä. Mahdollisista negatiivisista vaikutuksista ei siis tämän perusteella tiedetä. Mitään niistä asioista, joihin hyvin varhain alkaneen päivähoidon tiedetään vaikuttavan negatiivisesti, ei tässä tutkimuksessa tarkasteltu.

Edelleen johdannossa sanotaan, että ei ole mitään aiempaa to­distusaineistoa sille, että aikaisin aloitettu päivähoito voisi olla lap­selle haitallinen. Väite ei pidä paikkaansa. Johdannossa myös toistu­vasti korostetaan, että päivähoidon vaikutusta

USA:ssa ja Ruotsissa ei voi verrata keskenään, mutta ei selitetä, miksi ei. Missä kohdin pienen lapsen kehitys on näissä maissa erilainen?

Tutkimuksessa mukana olleiden lasten määrä oli vähentynyt aikaisemmasta. Menetelmät herättävät samoja kysymyksiä kuin en­simmäisen artikkelin tutkimusmenetelmät. Koska tutkimuksessa ei ole käytetty
standardoituja mittareita, ovat tulokset moniselitteisiä. Samat asiat voidaan tulkita yhtä hyvin negatiivisina kuin positiivi­sinakin piirteinä. Voimakas omista oikeuksista kiinni pitäminen ei välttämättä kaikkien tutkijoiden mielestä tarkoita hyvää sosiaalista kompetenssia. Sosiaalista kompetenssia ei ole mitattu niillä teki­jöillä, joista sen kehityspsykologiassa katsotaan muodostuvan, ja siksi ei lopultakaan tiedetä, mitä sosiaalisella kompetenssilla tässä tutkimuksessa tarkoitetaan.

Sosiaalista selviytymistä ja vastaavasti ahdistuneisuutta ei ole mitattu valideilla mittareilla, vaan sillä, miltä oppilas opettajan sil­missä näyttää. Opettajien arvioiden subjektiivisuutta tai useiden opettajien
arvioiden keskinäistä ristiriitaisuutta ei pohdita. Tode­taan vain, että ruotsalaiset opettajat ovat erittäin hyviä arvioimaan oppilaita. Kuitenkin tiedetään, että sellaiset kysymykset kuin vaikut­taako oppilas opettajan mielestä ahdistuneelta mittaavat yhtä hyvin opettajan omia asenteita kuin oppilaan todellista käytöstä.

Joitakin tämän tutkimuksen tuloksia olisi ollut aihetta pohtia enemmän suhteessa tulosten yleistettävyyteen. Sukupuoli ei tässä tutkimuksessa ollut yhteydessä koulumenestykseen. Tiedetään kui­tenkin, että samoin kuin Suomessa myös Ruotsissa on tyttöjen kou­lumenestys merkitsevästi poikien koulumenestystä parempi kaikilla kouluasteilla. Ero tyttöjen hyväksi on ollut olemassa aina ja on ny­kyään suorastaan huolestuttavan suuri. Tämä osoittaa käytetyn mit­tarin validiteetin puutteen: kyse ei ollut
koulumenestyksestä, vaan siitä, että opettajat eivät arvioinneissaan erotelleet tyttöjä ja poikia. Sukupuoli on yhteydessä todelliseen koulumenestykseen.

Niinpä johtopäätöksissä ei voi sanoa, että päivähoito oli yh­teydessä myöhempään koulumenestykseen, koska käytetty mittari ei tavoittanut oikeaa koulumenestystä. Opettajan arvio ei mitannut sitä, mitä sen ajateltiin mittaavan. Sen sijaan olisi ollut mielenkiin­toista pohtia, mitä opettajat lopulta arvioivat ja mikä heidän ar­vioissaan hävitti sukupuolen vaikutuksen.

Samoin tutkimuksen tulos, että perheen sosioekonominen asema vaikuttaa lapsen koulumenestykseen vain muutaman pro­sentin verran, ei ole yhdenmukainen minkään pohjoismaisen tut­kimuksen kanssa. Tulosten tulisi herättää ajatus, että kyseessä on vinoutunut tutkittavien joukko, josta ei voi tehdä kaikkia lapsia kos­kevia yleistyksiä.

Edelleen tutkimuksessa todetaan, että vanhempien koulutus ja perheen sosioekonominen asema, lapsen sukupuoli ja älykkyys-tehtävillä mitattu älykkyys selittävät yhteensä 24 prosenttia lapsen koulumenestyksestä. Muusta tutkimuksesta tiedetään, että jo pelkäs­tään äidin koulutus selittää 38
prosenttia lapsen koulumenestyksestä. Mistä koulumenestyksen loput 76 prosenttia näillä tutkituilla lapsilla selittyvät? Vaikka tätä ei tutkimuksessa suorastaan sanota, annetaan vaikutelma, että kuuden kuukauden iässä päiväkotiin siirtymisestä.

Näiden tulosten perusteella lukija ei vielä vakuutu tutkimuk­sen väitteestä, että perheen sosioekonominen asema ei vaikuttaisi lapsen koulumenestykseen suoraan, vaan päivähoitoon siirtymisen kautta: korkeassa
sosioekonomisessa asemassa olevat vanhemmat veisivät lapsensa varhain päiväkotiin ja hyvä vaikutus syntyisi päivä­hoidon kautta, ei perheen omasta vaikutuksesta vaan vanhempien tekemän päivähoitoratkaisun kautta.

Saadut tulokset ja niiden taustalla toimineet mittarit eivät myöskään saa lukijaa vakuuttumaan tutkimuksen väitteestä, että kotona yhden vuoden ikään saakka hoidetut lapset olisivat ahdistu­neempia kuin alle vuoden ikäisinä päiväkotiin siirtyneet lapset. Tut­kimuksen johtopäätöksenä sanotaan, että sekä koulumenestys että sosiaalinen kompetenssi murrosiässä olivat kaikkein huonoimmat niillä, joita oli kolmeen ikävuoteen saakka hoidettu kotona. Tähän­kään johtopäätökseen eivät tutkimuksen tulokset oikeuta.